JARI KAUPPINEN IN MEMORIAM

Kesäkuun alussa kuulin aamukahvipöydässä suru-uutisen: Jari Kauppinen on kuollut. Minun mentorini, tutorini, väitöskirjani todellinen ohjaaja on poissa. Hän kuoli kevätjuhlapäivänä. Muistan toisen ja kolmannenkin suru-uutisen akateemiselta uraltani. Makaan väitössängyssäni ja ystäväni lukee päivän Hesaria: Jacques Derrida on kuollut. Selaan sähköpostiani: Tomi Kaarto on kuollut. Koska on minun aikani? Nopea, lineaarinen johtopäätös kiemurtelee takavasemmalla: Dekonstruktio on hengenvaarallista.

Jari Kauppinen on poissa ja jäljelle on versonut olematonta kirjoitusta pursuavat muistot. Järvenpään seurakuntaopistolla järjestettiin keväällä 1994 deko-työpaja: Workshop on Subject, Action and Deconstruction. Aiheen akateemisena ankkurina Kauppinen johdattamassa ryhmää kauppakorkeakoulun ja taideteollisen korkeakoulun tutkijakoulutettavia Derridan jäljille. Viikon työpajan toisena päivänä iltaluento alkaa kysymyksellä: Onko haamulla päätä? Suljen silmäni ja näen kynttilän pimeässä, valon yössä.

Kauppisen dekonstruktioluennoista tuli jokavuotista leipääni heti häneen törmättyäni. 1990-luvun alussa ranskalaisen poststrukturalismin laineet olivat lyöneet jo vähemmän tiedostavien tiedepiirienkin joukkoon. Olin juuri aloittanut omat tutkijaopintoni Helsingin kauppakorkeakoulussa, kun löysin itseni jo Helsingin yliopiston humanistisen tiedekunnan luennoilta. Kolmantena syksynä palatessani Kauppisen kuuloon hän ystävällisesti kääntyi puoleeni ja totesi: "Tiina, sä olet kuullut nää jutut jo kahteen kertaan." Avot, mutta mitä sitten. Jos on kova pää, vähän leluja jne. niin miksi en palaisi sanankuuloon yhä vielä vaan.

Kauppisen karonkkakutsu yllätti minut täysin. Hän toivotti minut tervetulleeksi ja kertoi kutsuneensa juhliinsa kaikki ne tutkijat, jotka ovat hänet tuoneet omiin väitöspäivän juhliinsa. Muistan silloin vierailleeni myös Jarin kotona, sen aiemman, Mäntsälän mökillä käyntini ohella.

Jarista on tullut minun akateemisen identiteettini läheisin kollega, olemattoman kirjoituksen silta representaation filosofian reunoille, johon palaan tai paremminkin sinkoilen taajaan. Nytkin jasmiinin kukkiessa ja juhliessa kesän kukkeinta aikaa ajattelen tutkimusta, olematonta kirjoitusta, jonka vangiksi ajattelen helposti jäävän kenen tahansa vähemmän tai ei minkäänlaista taustalukua harrastaneen pragmaatikon. En ajatellut olevani pragmaatikko minäkään, kunnes olen nyttemmin sellainen tajunnut olleeni. Nyt lienee tosin liian myöhäistä palata käytännön muodon ja tarkoitteen välittömyyteen, touhukkaaseen hyötydiskurssiin, jossa manageri organisoi vaikkapa subjektin toiminnan dekonstruktio -viikkopiinan lähimmille omille kollegoilleen. Ja tuo talon täyteen maksettuja asiakkaita. Luentoväkeä Kauppista kuulemaan.

Kauppisen sanat, esittämisen tapa ja kiinteä omistautuminen kysymyksilleen koko pituudellaan jätti Järvenpäässäkin lähtemättömän vaikutuksen, järisyttävänkin sellaisen moneen paikallaolleeseen. Kepan palkkalistoilla nyttemmin työskentelevä ystäväni hoippui ensimmäisenä aamuna luokseni ja kysyi: "Mitä se eilinen oli? Olen minä nähnyt painajaisia ennenkin, mutta viime yön kaltaisia en milloinkaan."

Rakkaalle Kauppiselle, lepää rauhassa, nyt kun sinulla on kaikki aika ja valta lukea, mitä tähän mennessä et vielä ehtinyt. Tai toistaa, minkä jo kuulin, luin ja toistin samalla, kun mimesiksen jäljittelemätön huikentelevaisuus pyyhkii työmuististani kaiken sen, mitä representaation filosofian koodi sinne juuri äsken yritti tallentaa.

Kosketuksen kynnyksellä, nimellesi,
Tiina