Kesäkuun alussa kuulin aamukahvipöydässä suru-uutisen: Jari Kauppinen on kuollut. Minun mentorini, tutorini, väitöskirjani todellinen ohjaaja on poissa. Hän kuoli kevätjuhlapäivänä. Muistan toisen ja kolmannenkin suru-uutisen akateemiselta uraltani. Makaan väitössängyssäni ja ystäväni lukee päivän Hesaria: Jacques Derrida on kuollut. Selaan sähköpostiani: Tomi Kaarto on kuollut. Koska on minun aikani? Nopea, lineaarinen johtopäätös kiemurtelee takavasemmalla: Dekonstruktio on hengenvaarallista.
Jari Kauppinen on poissa ja jäljelle on versonut olematonta kirjoitusta pursuavat muistot. Järvenpään seurakuntaopistolla järjestettiin keväällä 1994 deko-työpaja: Workshop on Subject, Action and Deconstruction. Aiheen akateemisena ankkurina Kauppinen johdattamassa ryhmää kauppakorkeakoulun ja taideteollisen korkeakoulun tutkijakoulutettavia Derridan jäljille. Viikon työpajan toisena päivänä iltaluento alkaa kysymyksellä: Onko haamulla päätä? Suljen silmäni ja näen kynttilän pimeässä, valon yössä.
Kauppisen dekonstruktioluennoista tuli jokavuotista leipääni heti häneen törmättyäni. 1990-luvun alussa ranskalaisen poststrukturalismin laineet olivat lyöneet jo vähemmän tiedostavien tiedepiirienkin joukkoon. Olin juuri aloittanut omat tutkijaopintoni Helsingin kauppakorkeakoulussa, kun löysin itseni jo Helsingin yliopiston humanistisen tiedekunnan luennoilta. Kolmantena syksynä palatessani Kauppisen kuuloon hän ystävällisesti kääntyi puoleeni ja totesi: "Tiina, sä olet kuullut nää jutut jo kahteen kertaan." Avot, mutta mitä sitten. Jos on kova pää, vähän leluja jne. niin miksi en palaisi sanankuuloon yhä vielä vaan.
Kauppisen karonkkakutsu yllätti minut täysin. Hän toivotti minut tervetulleeksi ja kertoi kutsuneensa juhliinsa kaikki ne tutkijat, jotka ovat hänet tuoneet omiin väitöspäivän juhliinsa. Muistan silloin vierailleeni myös Jarin kotona, sen aiemman, Mäntsälän mökillä käyntini ohella.
Jarista on tullut minun akateemisen identiteettini läheisin kollega, olemattoman kirjoituksen silta representaation filosofian reunoille, johon palaan tai paremminkin sinkoilen taajaan. Nytkin jasmiinin kukkiessa ja juhliessa kesän kukkeinta aikaa ajattelen tutkimusta, olematonta kirjoitusta, jonka vangiksi ajattelen helposti jäävän kenen tahansa vähemmän tai ei minkäänlaista taustalukua harrastaneen pragmaatikon. En ajatellut olevani pragmaatikko minäkään, kunnes olen nyttemmin sellainen tajunnut olleeni. Nyt lienee tosin liian myöhäistä palata käytännön muodon ja tarkoitteen välittömyyteen, touhukkaaseen hyötydiskurssiin, jossa manageri organisoi vaikkapa subjektin toiminnan dekonstruktio -viikkopiinan lähimmille omille kollegoilleen. Ja tuo talon täyteen maksettuja asiakkaita. Luentoväkeä Kauppista kuulemaan.
Kauppisen sanat, esittämisen tapa ja kiinteä omistautuminen kysymyksilleen koko pituudellaan jätti Järvenpäässäkin lähtemättömän vaikutuksen, järisyttävänkin sellaisen moneen paikallaolleeseen. Kepan palkkalistoilla nyttemmin työskentelevä ystäväni hoippui ensimmäisenä aamuna luokseni ja kysyi: "Mitä se eilinen oli? Olen minä nähnyt painajaisia ennenkin, mutta viime yön kaltaisia en milloinkaan."
Rakkaalle Kauppiselle, lepää rauhassa, nyt kun sinulla on kaikki aika ja valta lukea, mitä tähän mennessä et vielä ehtinyt. Tai toistaa, minkä jo kuulin, luin ja toistin samalla, kun mimesiksen jäljittelemätön huikentelevaisuus pyyhkii työmuististani kaiken sen, mitä representaation filosofian koodi sinne juuri äsken yritti tallentaa.
Kosketuksen kynnyksellä, nimellesi,
Tiina
lauantai 9. heinäkuuta 2011
torstai 28. toukokuuta 2009
ARKKITEHTUURIN KIRJOITTAMISESTA
Teknillinen korkeakoulu
c/o
professori piip
Otaniemi
SUOSITUS XYN TUTKIJA-APURAHALLE VÄITÖSKIRJAN VIIMEISTELYYN
Arkkitehti (SAFA), tutkija xyn monivuotinen työ on viittä vaille valmis väitöskirja. Työssä
keskitytään arkkitehtuurin merkityksellistymiseen dialektisen logiikan tuolla puolen. Arkkitehtuurin käytännön ja kunnianarvoisan kotimaisen historian kontekstissa xyn työ on virkistävä poikkeus, koska se tarjoaa arkkitehtuurin perustutkimukselle ennennäkemätöntä tukea arkkitehtuurin tärkeilevään, vahvasti sukupuolitettuun ja toista pakoilevaan kulttuuriin kiinnitetyistä, sellaisinaan väkivahvoista kielloista välittämättä.
xyn tapa lähilukea arkkitehtuurin tutkimukselle ja käytännölle ennalta annettuja oletuksia ja jäsennyksiä purkaa suomalaiseen luovuus- ja teknologiapuheeseen liimautunutta universaalin ratkeavuuden ja selitettävyyden myyttiä. Arkkitehdin työhön ja identiteettiin liittyvä viivojen viisaus ja niiden merkityksellistymisen mysteeri ovat kerrankin esillä tekstuaalisen monimutkaisuutensa ja kerroksellisuutensa oikeuttavalla tavalla. xy ei kiirehdi esityksensä edelle eikä tunne tarvetta mestaroida tieteen nimiin arkkitehtuurin havainnosta, tiedosta ja taidostakin riippumattomia kysymyksenasetteluja.
Työn lähestymistavallinen problematisoituminen kotimaisen arkkitehtuurin tutkimuksen kontekstiin, ja tälle diskursiiviselle yhteisölle merkityksellisten kansainvälisten viitteitten läpikäyminen, kääntää ainutkertaisella tavalla tulkitsijan toisen silmän englanninkieliseen kulttuuriin ja kulutuksen maailmaan vakiintuneeseen, visuaalisen välittömyyden väistämättömyyteen. Tästä esimerkkinä voidaan mainita Aalto-yliopiston alalaitoksiin pesiytynyt pelkistyminen brändin käsitteeseen mitä tulee arkkitehtuurin tai muotoilun kansantaloudellisesti merkittävään näyttäytymiseen.
xy tutkii (arkkitehtuurin) poetiikkaa ja sen retoriikkaa tyrkyttämättä kirjallisuudentutkimuksessa vakiintuneita tulkinnan muotoja tai käsitteitä niitä toistaiseksi tunnistamattomaan arkkitehtuurin tutkimukseen. Silti työn jälki on sensitiivinen ja viitteellinen varsinkin jälkistrukturalistisen ja dekonstruktiivisen tekstin tutkimuksen suuntaan. Työ hakeutuu vertaiseksi esittämisen selittämiseen keskittyvien humanistisen tieteen analyysien kanssa. Tulkinnassa ei myönnytä dialektisen logiikan itsestäänselväksi vakiinnutettuun, kulttuuriseen valtaan, vaan järisyttävää kärsivällisyyttä osoittaen kastetaan sulkakynä yhä uudelleen musteeseen. Ele roiskuttaa vettä vakavanhojen, arkkitehtuurin kirkkoveneen lukuisten airoparien saranoihin. Teos pohjustaa keskustelua, kuin tahallaan ruostutetuista, rautaan ja teräkseen liittyvistä fysiikan laeista sekä niihin vetoavan rakennustaiteen tutkimuksen muotoehdoista, erityisesti analyysin tarpeisiin rakennetuista, rationaaliseen harmoniaan hukkuvista tulkinnan jonoista arkkitehtuurin tutkimuksen kyseenalaistamattomana alkuperänä.
xy hyödyntää parhain päin olemassaolevia, eideettisen sulkeuman kannattelemia arkkitehtuurin teoretisoinnin muotoja, joita hän täydentää, katkoo ja kyseenalaistaa huolellisen lähiluvun tuella. Tästä seuraa näyttävä ja tulkinnan dramatiikkaa artikuloiva luennan punos, johon arkkitehtuurin tekstuaalinen tutkimus voi jatkossa viitata myös kansainvälisesti – kiitos teoksen englanninkielisen esitysasun.
Kulttuurintutkimuksen näkökulmasta xy allekirjoittaa työnsä myös omaelämäkerrallisena, naisarkkitehdin otteina vallitseviin ja vielä näyttäytymättömiin arkkitehtuurin tulkinnan muotoihin. Eideettinen sulkeuma asetetaan työtä jäsentäväksi käsitteelliseksi keskiöksi. Siihen liittyvä, dialektista logiikkaa kartteleva luennan kuvio vie lukijan suomalaisen arkkitehtuurin tutkimuksen historiassa ensimmäisiä kertoja täydelliseen yksinäisyyteen suhteessa arkkitehtuurille annettaviin merkityksiin.
Naisarkkitehdin stigma, työtä lukevien kollegojen käsissä, aiheuttanee voimaannuttavan vaikutuksen: Arkkitehtuurin tutkijakoulutettavat ovat muutamaa poikkeusta lukuunottamatta naisia kulttuurisessa instituutiossa, jota hallitsevat intentionaalisen metafiktion painotukset alusta loppuun. Samalla juuri naisten aloitteellisuus on erityisen näkyvää poissaolossaan arkkitehtuurin kansallisten saavutusten näyttelyssä. xyn työssä on kulttuurihistoriallista havinaa, jonka rahallisella tukemisella Teknillinen korkeakoulu näyttäisi suuntaa myös omalle uudestisyntymiselleen Aalto-yliopistossa.
Innovaatio- ja luovuuspolitiikan puhe tulkinnan subjektin ratkeamattomuudesta, eräänlaisesta sammosta, keksintöjen ikiliikkujasta, toteutuu xyn työssä arkkitehtuurin keskeisimmän myytin, fyysisen alkuperän dekonstruktiona. Ideoihin kilpistyvä ajattelun kaari ja niiden varassa toimiva tekijyys punnitaan teoksessa yhtenä arkkitehtuurille tarjotuista, lukuisista tulkinnan lajeista kaiken kattavan, universaalin lähtökohtaisuuden sijaan.
xyn työn ohjaajana suosittelen lämpimästi työskentelyapurahan eli tutkijanpaikan myöntämistä A-osaston perustutkimusta merkittävästi edistävän työn tekijälle, arkkitehti xylle.
Helsingin yliopistossa 28. toukokuuta 2009,
Tiina Vainio
KTT, tutkija, opettaja
xyn väitöskirjaohjaaja
c/o
professori piip
Otaniemi
SUOSITUS XYN TUTKIJA-APURAHALLE VÄITÖSKIRJAN VIIMEISTELYYN
Arkkitehti (SAFA), tutkija xyn monivuotinen työ on viittä vaille valmis väitöskirja. Työssä
keskitytään arkkitehtuurin merkityksellistymiseen dialektisen logiikan tuolla puolen. Arkkitehtuurin käytännön ja kunnianarvoisan kotimaisen historian kontekstissa xyn työ on virkistävä poikkeus, koska se tarjoaa arkkitehtuurin perustutkimukselle ennennäkemätöntä tukea arkkitehtuurin tärkeilevään, vahvasti sukupuolitettuun ja toista pakoilevaan kulttuuriin kiinnitetyistä, sellaisinaan väkivahvoista kielloista välittämättä.
xyn tapa lähilukea arkkitehtuurin tutkimukselle ja käytännölle ennalta annettuja oletuksia ja jäsennyksiä purkaa suomalaiseen luovuus- ja teknologiapuheeseen liimautunutta universaalin ratkeavuuden ja selitettävyyden myyttiä. Arkkitehdin työhön ja identiteettiin liittyvä viivojen viisaus ja niiden merkityksellistymisen mysteeri ovat kerrankin esillä tekstuaalisen monimutkaisuutensa ja kerroksellisuutensa oikeuttavalla tavalla. xy ei kiirehdi esityksensä edelle eikä tunne tarvetta mestaroida tieteen nimiin arkkitehtuurin havainnosta, tiedosta ja taidostakin riippumattomia kysymyksenasetteluja.
Työn lähestymistavallinen problematisoituminen kotimaisen arkkitehtuurin tutkimuksen kontekstiin, ja tälle diskursiiviselle yhteisölle merkityksellisten kansainvälisten viitteitten läpikäyminen, kääntää ainutkertaisella tavalla tulkitsijan toisen silmän englanninkieliseen kulttuuriin ja kulutuksen maailmaan vakiintuneeseen, visuaalisen välittömyyden väistämättömyyteen. Tästä esimerkkinä voidaan mainita Aalto-yliopiston alalaitoksiin pesiytynyt pelkistyminen brändin käsitteeseen mitä tulee arkkitehtuurin tai muotoilun kansantaloudellisesti merkittävään näyttäytymiseen.
xy tutkii (arkkitehtuurin) poetiikkaa ja sen retoriikkaa tyrkyttämättä kirjallisuudentutkimuksessa vakiintuneita tulkinnan muotoja tai käsitteitä niitä toistaiseksi tunnistamattomaan arkkitehtuurin tutkimukseen. Silti työn jälki on sensitiivinen ja viitteellinen varsinkin jälkistrukturalistisen ja dekonstruktiivisen tekstin tutkimuksen suuntaan. Työ hakeutuu vertaiseksi esittämisen selittämiseen keskittyvien humanistisen tieteen analyysien kanssa. Tulkinnassa ei myönnytä dialektisen logiikan itsestäänselväksi vakiinnutettuun, kulttuuriseen valtaan, vaan järisyttävää kärsivällisyyttä osoittaen kastetaan sulkakynä yhä uudelleen musteeseen. Ele roiskuttaa vettä vakavanhojen, arkkitehtuurin kirkkoveneen lukuisten airoparien saranoihin. Teos pohjustaa keskustelua, kuin tahallaan ruostutetuista, rautaan ja teräkseen liittyvistä fysiikan laeista sekä niihin vetoavan rakennustaiteen tutkimuksen muotoehdoista, erityisesti analyysin tarpeisiin rakennetuista, rationaaliseen harmoniaan hukkuvista tulkinnan jonoista arkkitehtuurin tutkimuksen kyseenalaistamattomana alkuperänä.
xy hyödyntää parhain päin olemassaolevia, eideettisen sulkeuman kannattelemia arkkitehtuurin teoretisoinnin muotoja, joita hän täydentää, katkoo ja kyseenalaistaa huolellisen lähiluvun tuella. Tästä seuraa näyttävä ja tulkinnan dramatiikkaa artikuloiva luennan punos, johon arkkitehtuurin tekstuaalinen tutkimus voi jatkossa viitata myös kansainvälisesti – kiitos teoksen englanninkielisen esitysasun.
Kulttuurintutkimuksen näkökulmasta xy allekirjoittaa työnsä myös omaelämäkerrallisena, naisarkkitehdin otteina vallitseviin ja vielä näyttäytymättömiin arkkitehtuurin tulkinnan muotoihin. Eideettinen sulkeuma asetetaan työtä jäsentäväksi käsitteelliseksi keskiöksi. Siihen liittyvä, dialektista logiikkaa kartteleva luennan kuvio vie lukijan suomalaisen arkkitehtuurin tutkimuksen historiassa ensimmäisiä kertoja täydelliseen yksinäisyyteen suhteessa arkkitehtuurille annettaviin merkityksiin.
Naisarkkitehdin stigma, työtä lukevien kollegojen käsissä, aiheuttanee voimaannuttavan vaikutuksen: Arkkitehtuurin tutkijakoulutettavat ovat muutamaa poikkeusta lukuunottamatta naisia kulttuurisessa instituutiossa, jota hallitsevat intentionaalisen metafiktion painotukset alusta loppuun. Samalla juuri naisten aloitteellisuus on erityisen näkyvää poissaolossaan arkkitehtuurin kansallisten saavutusten näyttelyssä. xyn työssä on kulttuurihistoriallista havinaa, jonka rahallisella tukemisella Teknillinen korkeakoulu näyttäisi suuntaa myös omalle uudestisyntymiselleen Aalto-yliopistossa.
Innovaatio- ja luovuuspolitiikan puhe tulkinnan subjektin ratkeamattomuudesta, eräänlaisesta sammosta, keksintöjen ikiliikkujasta, toteutuu xyn työssä arkkitehtuurin keskeisimmän myytin, fyysisen alkuperän dekonstruktiona. Ideoihin kilpistyvä ajattelun kaari ja niiden varassa toimiva tekijyys punnitaan teoksessa yhtenä arkkitehtuurille tarjotuista, lukuisista tulkinnan lajeista kaiken kattavan, universaalin lähtökohtaisuuden sijaan.
xyn työn ohjaajana suosittelen lämpimästi työskentelyapurahan eli tutkijanpaikan myöntämistä A-osaston perustutkimusta merkittävästi edistävän työn tekijälle, arkkitehti xylle.
Helsingin yliopistossa 28. toukokuuta 2009,
Tiina Vainio
KTT, tutkija, opettaja
xyn väitöskirjaohjaaja
keskiviikko 18. maaliskuuta 2009
Alluusio, interteksti ja Millerit
Kirjallisissa piireissä kuhistaan siitä, kuinka monta Milleriä mahtoi mahtua Marilynin tanssikalenteriin. Minun vastausehdotukseni on kaksi. Marilyn toimii erotiikan molemmin puolin, erotiikan tuolla puolen. Milloin riisut jumpperin? Tuon ajan, saanko koskaan takaisin? Tottakai, diakronisen aikakäsityksen avulla voimme ikääntyä ilman aktiivista synteesiä ja itsekin voi puuhastella kuin menneessä, joka on ohittanut itsensä. Siis vaikka Arthur sai Marilynistä vaimon niin mikä estää, ettei Henry olisi saanut Marilynistä rakastajatarta, uniensa valtiatarta ja ah, niin ihanasti minunkin ihoni alla polttavaa huumaa - oli sitten punaviinin määrä hänen veressään mikä tahansa.
Se että Arthur oli enemmän tolkuissaan kuin Henry on toki merkillepantavaa sekä intertekstin että alluusioitten näkökulmista.
Kirjallisissa piireissä kuhistaan siitä, kuinka monta Milleriä mahtoi mahtua Marilynin tanssikalenteriin. Minun vastausehdotukseni on kaksi. Marilyn toimii erotiikan molemmin puolin, erotiikan tuolla puolen. Milloin riisut jumpperin? Tuon ajan, saanko koskaan takaisin? Tottakai, diakronisen aikakäsityksen avulla voimme ikääntyä ilman aktiivista synteesiä ja itsekin voi puuhastella kuin menneessä, joka on ohittanut itsensä. Siis vaikka Arthur sai Marilynistä vaimon niin mikä estää, ettei Henry olisi saanut Marilynistä rakastajatarta, uniensa valtiatarta ja ah, niin ihanasti minunkin ihoni alla polttavaa huumaa - oli sitten punaviinin määrä hänen veressään mikä tahansa.
Se että Arthur oli enemmän tolkuissaan kuin Henry on toki merkillepantavaa sekä intertekstin että alluusioitten näkökulmista.
maanantai 16. maaliskuuta 2009
Excursion erotiikan etiikkaan
”Tein ideologisia vaihtoja ja retkiä; olin kulkuri aivojen maassa. Kaikki oli minulle ehdottoman selvää, koska kaikki oli tehty vuorikristallista; jokaisen ulospääsyn kohdalle oli kirjoitettu isoilla kirjaimilla ANNIHILAATIO. Lopullisen kuoleman pelko kiinteytti minut; ruumis itse muuttui teräsbetonipalaksi. Erittäin aistikkaasti se oli koristeltu pysyvällä erektiolla. Olin saavuttanut tyhjiön jota tiettyjen esoteeristen kulttien hurskaat jäsenet niin vakavasti toivovat. En ollut enää. En ollut edes henkilökohtainen jäykkyys.” (Miller 2007, 204)
Luin ammoin Ninin Pikkulinnut ja pidin teoksen graafisen tarkasti kuvattua kehollista kohtaamista pornografiana, jonka näyttäminen riisui sen eroottisen nostattavuuden ainakin minun lukukokemuksestani. Henry Millerin tuotantoon olen tutustunut myös jo aiemmin. Paikallisessa kirjastossa hänen Sexus, Plexus, Nexus -kirjansa ovat tahmeina niihin tarrautuneitten käsien jäljiltä. Kova on ollut ihmisen nälkä ihmisen luo.
Istun junassa Tampereelta etelään tavoitteenani lukea Kauriin kääntöpiiri ennen Helsinkiä. Riihimäellä minulla on olo kuin lammikko lämmintä lähdevettä olisi valunut jalkojani pitkin intercityn yläkertaan. Vilkuilen väljästi kansoitetun vaunuosaston muita matkustajia ja mietin heidän eroottisen erittämisensä hetkeä. Silti en pidä Millerin kirjoittamista eroottisena vaan jälleen erään itsensä tyydyttämiseen tyytyvän ihmisen retkenä New Yorkista Pariisiin – ainakin mielessään.
Istun ateljeessani ja tutkin Vakoilijaa rakkauden talossa. Nin kirjoittaa:
”Hän näki tavoittamattoman tanssin, jossa miehet ja naiset olivat pukeutuneet punahehkuisiin väreihin, hän näki heidän riemunsa, heidän suhteensa toinen toiseensa, loistossaan verrattoman.
Toivoessaan olevansa siellä missä oli ihanampaa hän sai läheisen, käsinkosketeltavan näyttämään esteeltä, viivytykseltä sen kirkkaamman elämän tieltä joka odotti häntä, valonhehkuisten olentojen jotka saivat odottaa.
Nykyisyyden – Alanin, ranteet silkinhienon ruskea karvan peittäminä, pitkä kaula taipuneena aina häntä kohti kuin itse uskollisuuden puu – murhasi itsepintainen, kuiskauksillaan häiritsevä uni, kompassi, joka osoitti kohti Debussyn---
--- Clair de Lune loisti toisten kaupunkien yllä. . . Hän halusi olla Pariisissa”
(Nin 1974, 41-2)
Mielestäni sekä Nin että Miller ovat koukussa ajan hengen tukahduttavaan paineeseen, olla niin eksistoiva itse, transsendentin egon painama, kuin ikinä. Edellä kulkee de Beauvoir, joka roikkuu Sartren kantapäillä tekipä tämä mitä hyvänsä kenelle hyvänsä. Hemingway on jo mennyt – samoin suuret Dandyt hänen edeltään. Erityinen, omalaatuinen, ihmeellinen, nero ja kaiken koetun ylittävä nainen on vielä paikkaansa tarjolla, miksei siis Mlle Nin. June ja Henry kietovat hänet helmoihinsa, Pariisissa. New York, Henryn oma kaupunki ja amerikkalaisen yhteiskunnan, talousteorian ruumiillisen, villin Pohjolan hyinen kylmyys houkuttaa. Mutta Pariisi on aina Pariisi. Kuun kirkkaus ja yön luvattu ylisyys odottavat aina ja vain Pariisissa, ovat mahdollisia Pariisissa.
Millerin ja Ninin keskinäinen interteksti, kaipuu Pariisiin kaiken rakkauden tyyssijana ja eroottisen vapauden ”toisena, kaupunkina” kietoo kaikenlaisia symbolisia tasoja itseensä vastikään toisesta maailmansodasta selvinneessä lännessä. Samalla modernin eksistenssissä eilen löytäneen ihmisen raato raahautuu kuin idiootti omien ruumiillisten tuntemustensa perässä, hormonaalisen kiertonsa orjana, vaosta toiseen, silkinhienoista ihokarvoista riemastuneena, kenen tahansa halukkaan ja anteliaisuudessaan rajattoman luo.
Millerin ja Ninin suhde naiseen on erilainen. Edellinen sekä perverssin yli-ihmisyytensä että ilmeisen heteroseksuaalisen halukkuutensa vannoen ja jälkimmäinen biseksuaalisen luonteensa myöntäen, ovat naisen suhteen kaksiteräisessä, joskin keskinäisiltä otteiltaan erilaisissa rakastajan asemissa; Miller on ylevässä kodissaan transsendenttina ikisiittiönä ja Nin kiivaan kirjailijan tempossa olemisensa tuolla puolen. Millerin naiset ovat keitä hyvänsä. Hänen elimensä, kalunsa, kaikkien sukupuolitautien polttama kyrpänsä sujahtaa sekunneissa keneen tahansa. Tästä keskustellaan ja tällä kerskaillaan poikien kesken. Olla mies on yhtä kuin olla kaikkien naisten kanssa, olla pannut kaikkia naisia. Sans des problemes.
Ninin nainen on rakastajatar ja rakastettu. Hänen hahmonsa kietoutuu pehmeään, antavaan ja limaiseen. Henry tunkee sormensa, jopa neljä, kenen milloinkin vakoon osallistuakseen lähdeveden valutukseen vaikka sitten intercityn vaunuosastossa vuonna 2009 a.D. Samalla naturalistiseen kerrontaan pyrkivä esittämisen tapa, molemmilla tässä arvioitavilla kirjailijoilla, ottaa ja vaatii tilaa jopa siihen pisteeseen, että lukijan on luovuttava lukemasta, lakattava merkityksellistämästä. Nälkäinen minä muuttuu toisen osoittamaksi, minuksi (ransk. moi, engl. me).
Provokaatio on täydellistä. Ohje, jonka mukaan ei tule provosoitua, kun provosoidaan, joutaa roskikseen. Hetken aikaa mittailen kanssamatkustajia jo sillä silmällä ennen kuin muistan, että minun pitää vaihtaa junaa. Juokse Tiina, juokse, ei itään ei länteen vaan pohjoiseen.
”Ilmassa on ihmisiä, totta kai. He laskeutuvat alas ryöstämään. Puhkeaa kolera ja lavantauti, ja ne jotka olivat yläpuolella ja voitonriemuisia menehtyvät niin kuin muutkin. Minulla on varma tunne, että olen maapallon viimeinen ihminen. Kun kaikki on ohi, työnnyn esiin näyteikkunasta ja astelen tyynesti raunioitten keskellä. Koko maapallo on minua varten.” (Miller 2007, 202-3)
Teoksensa loppua kohden Miller sekoaa? Hän johtuu parousian1 valtaan ja ohittaa ruumiilliset rajoitteensa. Hänen kirjansa johdanto ”munasarjan johdinautossa” päätyy teoksen lopulla ajajan sublimaatioon, hurmokseen, kaikkien automainosten olennaiseen ytimeen, chez siittiö chez Jumala (Miller 2007, 205). Kirkkautensa saavuttaneena, itse kirkkaudeksi muuttuneena, Miller tavoittaa Ninin kirjaaman koodin; hänestä tulee tavoittamattomuudessaan Ninin kaipuun osoite ja maali. Henry saa hänet, jota elin ei tavoita eikä ankarinkaan painanta jäljennä. ”Jumala on kaikkien täyteen tietoisuuteen päässeitten siittiöitten summa. --- Mikä on nimenne? --- Nimenikö? Hyvänen aika, kutsukaa minua vain Jumalaksi – sikiöjumalaksi. --- Jumalan tarvitsee vain tulla Jumalaksi, aina vain jumalammaksi.” (sama 205-6)
Näin se oli helppoa, olla maailmankuulu 1950-luvulla, rohkea, avantgarde ja Marilynin lemmikki, hetken aikaa. Kunnes molemmat sekosivat, paitsi Henry, jonka yhteisöllinen samaistuminen pelasti? Koska superlatiivinen-siittiö-ajattelun-transsendenttina-alkuperänä kuuluu sarjaamme järisyttäviä virheitä: Tietoonsa liimattu seurakuntamme, alkuperänsä iänkaiken ilmoittaneitten evankeliumiensa tuella, matkalla ennustuksensa teknologian varassa ainoastaan ja pelkästään itsekeksimäänsä tuhoon. Kuinka kauan siittiön ja jumalan keskinäistä agorafobiaa täytyy tyytyä lähestymään vaieten, käpristymällä sisäänpäin? Eikö representaatioon kätketyllä, toisen ulossulkevalla eetoksella ole vaihtoehtoja? Ei ainakaan Henryllä eikä hänen mannermaisella hengenheimolaisellaan Anaïsilla, joiden teokset on mielestäni harhaisesti nimetty erotiikaksi.
Lähteet
Miller, Henry (2007) Kauriin kääntöpiiri. Alkuperäinen teos Tropic of Capricorn, 1961. Suomentanut Risto Lehmusoksa. Gummerus.
Nin, Anaïs (2005) Pikkulinnut. Alkuperäinen teos Little Birds, 1979. Suomentanut Pirkko Lokka. Gummerus.
Nin, Anaïs (1974) Vakoilija rakkauden talossa. Alkuperäinen teos A Spy in the House of Love, 1954, 1959. Suomentanut Pentti Saarikoski. Otava.
1parousia (kreikk.), Platonista lähtien ikuisten ideoitten näyttäytyminen havaittavassa
”Tein ideologisia vaihtoja ja retkiä; olin kulkuri aivojen maassa. Kaikki oli minulle ehdottoman selvää, koska kaikki oli tehty vuorikristallista; jokaisen ulospääsyn kohdalle oli kirjoitettu isoilla kirjaimilla ANNIHILAATIO. Lopullisen kuoleman pelko kiinteytti minut; ruumis itse muuttui teräsbetonipalaksi. Erittäin aistikkaasti se oli koristeltu pysyvällä erektiolla. Olin saavuttanut tyhjiön jota tiettyjen esoteeristen kulttien hurskaat jäsenet niin vakavasti toivovat. En ollut enää. En ollut edes henkilökohtainen jäykkyys.” (Miller 2007, 204)
Luin ammoin Ninin Pikkulinnut ja pidin teoksen graafisen tarkasti kuvattua kehollista kohtaamista pornografiana, jonka näyttäminen riisui sen eroottisen nostattavuuden ainakin minun lukukokemuksestani. Henry Millerin tuotantoon olen tutustunut myös jo aiemmin. Paikallisessa kirjastossa hänen Sexus, Plexus, Nexus -kirjansa ovat tahmeina niihin tarrautuneitten käsien jäljiltä. Kova on ollut ihmisen nälkä ihmisen luo.
Istun junassa Tampereelta etelään tavoitteenani lukea Kauriin kääntöpiiri ennen Helsinkiä. Riihimäellä minulla on olo kuin lammikko lämmintä lähdevettä olisi valunut jalkojani pitkin intercityn yläkertaan. Vilkuilen väljästi kansoitetun vaunuosaston muita matkustajia ja mietin heidän eroottisen erittämisensä hetkeä. Silti en pidä Millerin kirjoittamista eroottisena vaan jälleen erään itsensä tyydyttämiseen tyytyvän ihmisen retkenä New Yorkista Pariisiin – ainakin mielessään.
Istun ateljeessani ja tutkin Vakoilijaa rakkauden talossa. Nin kirjoittaa:
”Hän näki tavoittamattoman tanssin, jossa miehet ja naiset olivat pukeutuneet punahehkuisiin väreihin, hän näki heidän riemunsa, heidän suhteensa toinen toiseensa, loistossaan verrattoman.
Toivoessaan olevansa siellä missä oli ihanampaa hän sai läheisen, käsinkosketeltavan näyttämään esteeltä, viivytykseltä sen kirkkaamman elämän tieltä joka odotti häntä, valonhehkuisten olentojen jotka saivat odottaa.
Nykyisyyden – Alanin, ranteet silkinhienon ruskea karvan peittäminä, pitkä kaula taipuneena aina häntä kohti kuin itse uskollisuuden puu – murhasi itsepintainen, kuiskauksillaan häiritsevä uni, kompassi, joka osoitti kohti Debussyn---
--- Clair de Lune loisti toisten kaupunkien yllä. . . Hän halusi olla Pariisissa”
(Nin 1974, 41-2)
Mielestäni sekä Nin että Miller ovat koukussa ajan hengen tukahduttavaan paineeseen, olla niin eksistoiva itse, transsendentin egon painama, kuin ikinä. Edellä kulkee de Beauvoir, joka roikkuu Sartren kantapäillä tekipä tämä mitä hyvänsä kenelle hyvänsä. Hemingway on jo mennyt – samoin suuret Dandyt hänen edeltään. Erityinen, omalaatuinen, ihmeellinen, nero ja kaiken koetun ylittävä nainen on vielä paikkaansa tarjolla, miksei siis Mlle Nin. June ja Henry kietovat hänet helmoihinsa, Pariisissa. New York, Henryn oma kaupunki ja amerikkalaisen yhteiskunnan, talousteorian ruumiillisen, villin Pohjolan hyinen kylmyys houkuttaa. Mutta Pariisi on aina Pariisi. Kuun kirkkaus ja yön luvattu ylisyys odottavat aina ja vain Pariisissa, ovat mahdollisia Pariisissa.
Millerin ja Ninin keskinäinen interteksti, kaipuu Pariisiin kaiken rakkauden tyyssijana ja eroottisen vapauden ”toisena, kaupunkina” kietoo kaikenlaisia symbolisia tasoja itseensä vastikään toisesta maailmansodasta selvinneessä lännessä. Samalla modernin eksistenssissä eilen löytäneen ihmisen raato raahautuu kuin idiootti omien ruumiillisten tuntemustensa perässä, hormonaalisen kiertonsa orjana, vaosta toiseen, silkinhienoista ihokarvoista riemastuneena, kenen tahansa halukkaan ja anteliaisuudessaan rajattoman luo.
Millerin ja Ninin suhde naiseen on erilainen. Edellinen sekä perverssin yli-ihmisyytensä että ilmeisen heteroseksuaalisen halukkuutensa vannoen ja jälkimmäinen biseksuaalisen luonteensa myöntäen, ovat naisen suhteen kaksiteräisessä, joskin keskinäisiltä otteiltaan erilaisissa rakastajan asemissa; Miller on ylevässä kodissaan transsendenttina ikisiittiönä ja Nin kiivaan kirjailijan tempossa olemisensa tuolla puolen. Millerin naiset ovat keitä hyvänsä. Hänen elimensä, kalunsa, kaikkien sukupuolitautien polttama kyrpänsä sujahtaa sekunneissa keneen tahansa. Tästä keskustellaan ja tällä kerskaillaan poikien kesken. Olla mies on yhtä kuin olla kaikkien naisten kanssa, olla pannut kaikkia naisia. Sans des problemes.
Ninin nainen on rakastajatar ja rakastettu. Hänen hahmonsa kietoutuu pehmeään, antavaan ja limaiseen. Henry tunkee sormensa, jopa neljä, kenen milloinkin vakoon osallistuakseen lähdeveden valutukseen vaikka sitten intercityn vaunuosastossa vuonna 2009 a.D. Samalla naturalistiseen kerrontaan pyrkivä esittämisen tapa, molemmilla tässä arvioitavilla kirjailijoilla, ottaa ja vaatii tilaa jopa siihen pisteeseen, että lukijan on luovuttava lukemasta, lakattava merkityksellistämästä. Nälkäinen minä muuttuu toisen osoittamaksi, minuksi (ransk. moi, engl. me).
Provokaatio on täydellistä. Ohje, jonka mukaan ei tule provosoitua, kun provosoidaan, joutaa roskikseen. Hetken aikaa mittailen kanssamatkustajia jo sillä silmällä ennen kuin muistan, että minun pitää vaihtaa junaa. Juokse Tiina, juokse, ei itään ei länteen vaan pohjoiseen.
”Ilmassa on ihmisiä, totta kai. He laskeutuvat alas ryöstämään. Puhkeaa kolera ja lavantauti, ja ne jotka olivat yläpuolella ja voitonriemuisia menehtyvät niin kuin muutkin. Minulla on varma tunne, että olen maapallon viimeinen ihminen. Kun kaikki on ohi, työnnyn esiin näyteikkunasta ja astelen tyynesti raunioitten keskellä. Koko maapallo on minua varten.” (Miller 2007, 202-3)
Teoksensa loppua kohden Miller sekoaa? Hän johtuu parousian1 valtaan ja ohittaa ruumiilliset rajoitteensa. Hänen kirjansa johdanto ”munasarjan johdinautossa” päätyy teoksen lopulla ajajan sublimaatioon, hurmokseen, kaikkien automainosten olennaiseen ytimeen, chez siittiö chez Jumala (Miller 2007, 205). Kirkkautensa saavuttaneena, itse kirkkaudeksi muuttuneena, Miller tavoittaa Ninin kirjaaman koodin; hänestä tulee tavoittamattomuudessaan Ninin kaipuun osoite ja maali. Henry saa hänet, jota elin ei tavoita eikä ankarinkaan painanta jäljennä. ”Jumala on kaikkien täyteen tietoisuuteen päässeitten siittiöitten summa. --- Mikä on nimenne? --- Nimenikö? Hyvänen aika, kutsukaa minua vain Jumalaksi – sikiöjumalaksi. --- Jumalan tarvitsee vain tulla Jumalaksi, aina vain jumalammaksi.” (sama 205-6)
Näin se oli helppoa, olla maailmankuulu 1950-luvulla, rohkea, avantgarde ja Marilynin lemmikki, hetken aikaa. Kunnes molemmat sekosivat, paitsi Henry, jonka yhteisöllinen samaistuminen pelasti? Koska superlatiivinen-siittiö-ajattelun-transsendenttina-alkuperänä kuuluu sarjaamme järisyttäviä virheitä: Tietoonsa liimattu seurakuntamme, alkuperänsä iänkaiken ilmoittaneitten evankeliumiensa tuella, matkalla ennustuksensa teknologian varassa ainoastaan ja pelkästään itsekeksimäänsä tuhoon. Kuinka kauan siittiön ja jumalan keskinäistä agorafobiaa täytyy tyytyä lähestymään vaieten, käpristymällä sisäänpäin? Eikö representaatioon kätketyllä, toisen ulossulkevalla eetoksella ole vaihtoehtoja? Ei ainakaan Henryllä eikä hänen mannermaisella hengenheimolaisellaan Anaïsilla, joiden teokset on mielestäni harhaisesti nimetty erotiikaksi.
Lähteet
Miller, Henry (2007) Kauriin kääntöpiiri. Alkuperäinen teos Tropic of Capricorn, 1961. Suomentanut Risto Lehmusoksa. Gummerus.
Nin, Anaïs (2005) Pikkulinnut. Alkuperäinen teos Little Birds, 1979. Suomentanut Pirkko Lokka. Gummerus.
Nin, Anaïs (1974) Vakoilija rakkauden talossa. Alkuperäinen teos A Spy in the House of Love, 1954, 1959. Suomentanut Pentti Saarikoski. Otava.
1parousia (kreikk.), Platonista lähtien ikuisten ideoitten näyttäytyminen havaittavassa
sunnuntai 30. marraskuuta 2008
Miksi kirjoitamme omat valamme, mutta emme omia sääntöjämme?
Katsoimme sinkkujen keski-ikäistymistä aamuyölle saakka. Fifty and fabulous? Onhan ihanaa, että elämä ei päättynytkään nelikymppisenä. Naisena.
Elämä jatkuu ja tutkimustakin tehdään. Vielä niille näytetään, joilta vain identiteetti on rapistunut, irronnut kuin verkkokalvo konsanaan. Ja siksi heitä tulee rakastaa ilman tiedon siementä siitä, mitä tai miltä 'rakkaus' heistä tuntuu.
'rakkaus' vai rakkaus?
Elämä jatkuu ja tutkimustakin tehdään. Vielä niille näytetään, joilta vain identiteetti on rapistunut, irronnut kuin verkkokalvo konsanaan. Ja siksi heitä tulee rakastaa ilman tiedon siementä siitä, mitä tai miltä 'rakkaus' heistä tuntuu.
'rakkaus' vai rakkaus?
torstai 27. marraskuuta 2008
Itä-Helsingin kouluissa toimivat opettajat puolustautuivat viimeksi eilen (HS 26.11.2008) syytöksiltä, joiden mukaan opettaja on syyllinen jos maahanmuuttajalapsi kokee tulleensa epäoikeudenmukaisesti kohdelluksi. Ei ihminen, ammatissaan avoimuutta ja sen edellyttämää tunnerekisteriä tarvitseva opettaja, vaan historian kivettämä julkinen katse on syypää päivän pulmaan.
Olen opettanut maahanmuuttajalasten ryhmiä sekä Lahdessa että Helsingissä. Koulussa on tunnelma kuin Yhdistyneitten kansakuntien kesäleirillä, nimilista vilisee äidinkielensä tuntevalle opelle vieraita yhdistelmiä. Lapset ovat tarkkaavaisina banaaniapina-hahmon antamien oppimistehtävien edessä. Astrid Lindgrenin Melukylä on tässä, ulkomaalaispoliisin toimiston naapurissa.
Seuraava Itä-Helsingin kokemukseni on englannin ja ruotsin kielen lehtorin kolmipäiväinen vakanssi. Opetan imperfektimuotoja englantia opiskeleville veljille (viittaan miesten keskenään kehittämään käsitykseen yhteisöllisestä veljeydestään globaalissa mittakaavassa). Veli ei saavuta kehuttavia tuloksia päivän sanakokeessa, mutta se ei estä meitä nauramasta kuollaksemme hullunkurista verbilaulua. Kuulostaa kiinalta eikä englannilta.
Naistenklinikalla syntyneen suomalaistytön toinen ihonväri ja kodin toinen käyttökieli ovat saaneet S2-oppilaani (suomi toisena kielenä) ihan sekaisin. Hän on tyttö tyttönen, lintu lintunen, joka ruumiillistaa yhdessä muitten koulussa työskentelevien kanssa kouluhallinnon tyylin ja tavat omalla ihollaan, periaatteellisia lähtökohtia myöten, joka ikinen päivä.
Tämä on tulkintani, kun keskityn itsehillintään ja 25 muun oppilaan ohjaamiseen äidinkielen ja kirjallisuuden tunnillani. Ovesta on hetkeä aiemmin heitetty minulle, ennalta varoittamatta, kymmenen tyttölasta, joiden S2-opettaja on yllättäen poissa. Tytöt ovat ymmällään ja kärttyisiä, he eivät jaksa lukea äidinkielen kirjallisuustunnille valittua esseetä tai vastata muutenkaan omasta maltillisuudestaan. Vieraitten kesken on hidasta tavoittaa vieraanvaraisuuden mittaa.
Maahanmuuttajalapsi on olemukseltaan ehjä identiteetti? Myös tuo aiemmin mainitsemani suomalainen tyttö, jonka ihonväri on leimannut lapsiparan somaliksi todisteista, tapahtumista ja tytön todistuksesta viis?
Ehkä osaa syystä tulee etsiä Helsingin kouluhallinnosta. Siitä samassa, joka suuressa viisaudessaan ja kivikautisen tietojärjestelmänsä tuella on päättänyt pidättäytyä äidinkielen ja kirjallisuuden / englannin / saksan ja englannin kielen / luokanopettajan sekä englannin ja ruotsin kielen lehtorin sijaisen palkanmaksusta. Syy lienee sama kuin kollegallani: Lappu on kateissa. Tuuli on vienyt tietoni, ilmoituksen 33 + 6 + 12 + 5 + 16 tunnin opetuksesta.
Opettajan identiteettiini peruskoulussa on vaikuttanut eniten työnantajani Helsingin kaupungin koulubyrokratia tyyliin: Lappu on kadonnut. Katso peiliin, opettajan sijainen.
Vetoan suomalaisen yhteiskunnan hellimään toisen kammoon. Lopetetaan vähempiarvoisen, hierarkiassa alemmalla tasolla kamppailevan, itsestäni eroavan säännönmukainen, samanlaisuuden perkeleellisessä perinteessä siitetty ohittaminen. Viittaan ”opettajan syy, oppilaan seuraus” –vakioon koulunkäyntiin liimattuna tosiasiana. Aihetta ristiinvalottava politikointi voisi purkaa monenlaisia yleissivistävän koulutuksen huolia äskettäin lehdistössä esitettyä selitysyritystä tehokkaammalla tavalla.
Katsokaa edes kaikkia naistenklinikalla syntyneitä.
Tiina Vainio
KTT, tutkija, opettaja
Vuosaaren ala-asteen koulu
Vesalan yläasteen koulu
Itäkeskuksen yläasteen koulu
Herttoniemen ala-asteen koulu
Kotinummen ala-asteen koulu
opettajan sijainen
Helsingin yliopisto
Soveltavan kasvatustieteen laitos
pedagogian iltaoppija
Olen opettanut maahanmuuttajalasten ryhmiä sekä Lahdessa että Helsingissä. Koulussa on tunnelma kuin Yhdistyneitten kansakuntien kesäleirillä, nimilista vilisee äidinkielensä tuntevalle opelle vieraita yhdistelmiä. Lapset ovat tarkkaavaisina banaaniapina-hahmon antamien oppimistehtävien edessä. Astrid Lindgrenin Melukylä on tässä, ulkomaalaispoliisin toimiston naapurissa.
Seuraava Itä-Helsingin kokemukseni on englannin ja ruotsin kielen lehtorin kolmipäiväinen vakanssi. Opetan imperfektimuotoja englantia opiskeleville veljille (viittaan miesten keskenään kehittämään käsitykseen yhteisöllisestä veljeydestään globaalissa mittakaavassa). Veli ei saavuta kehuttavia tuloksia päivän sanakokeessa, mutta se ei estä meitä nauramasta kuollaksemme hullunkurista verbilaulua. Kuulostaa kiinalta eikä englannilta.
Naistenklinikalla syntyneen suomalaistytön toinen ihonväri ja kodin toinen käyttökieli ovat saaneet S2-oppilaani (suomi toisena kielenä) ihan sekaisin. Hän on tyttö tyttönen, lintu lintunen, joka ruumiillistaa yhdessä muitten koulussa työskentelevien kanssa kouluhallinnon tyylin ja tavat omalla ihollaan, periaatteellisia lähtökohtia myöten, joka ikinen päivä.
Tämä on tulkintani, kun keskityn itsehillintään ja 25 muun oppilaan ohjaamiseen äidinkielen ja kirjallisuuden tunnillani. Ovesta on hetkeä aiemmin heitetty minulle, ennalta varoittamatta, kymmenen tyttölasta, joiden S2-opettaja on yllättäen poissa. Tytöt ovat ymmällään ja kärttyisiä, he eivät jaksa lukea äidinkielen kirjallisuustunnille valittua esseetä tai vastata muutenkaan omasta maltillisuudestaan. Vieraitten kesken on hidasta tavoittaa vieraanvaraisuuden mittaa.
Maahanmuuttajalapsi on olemukseltaan ehjä identiteetti? Myös tuo aiemmin mainitsemani suomalainen tyttö, jonka ihonväri on leimannut lapsiparan somaliksi todisteista, tapahtumista ja tytön todistuksesta viis?
Ehkä osaa syystä tulee etsiä Helsingin kouluhallinnosta. Siitä samassa, joka suuressa viisaudessaan ja kivikautisen tietojärjestelmänsä tuella on päättänyt pidättäytyä äidinkielen ja kirjallisuuden / englannin / saksan ja englannin kielen / luokanopettajan sekä englannin ja ruotsin kielen lehtorin sijaisen palkanmaksusta. Syy lienee sama kuin kollegallani: Lappu on kateissa. Tuuli on vienyt tietoni, ilmoituksen 33 + 6 + 12 + 5 + 16 tunnin opetuksesta.
Opettajan identiteettiini peruskoulussa on vaikuttanut eniten työnantajani Helsingin kaupungin koulubyrokratia tyyliin: Lappu on kadonnut. Katso peiliin, opettajan sijainen.
Vetoan suomalaisen yhteiskunnan hellimään toisen kammoon. Lopetetaan vähempiarvoisen, hierarkiassa alemmalla tasolla kamppailevan, itsestäni eroavan säännönmukainen, samanlaisuuden perkeleellisessä perinteessä siitetty ohittaminen. Viittaan ”opettajan syy, oppilaan seuraus” –vakioon koulunkäyntiin liimattuna tosiasiana. Aihetta ristiinvalottava politikointi voisi purkaa monenlaisia yleissivistävän koulutuksen huolia äskettäin lehdistössä esitettyä selitysyritystä tehokkaammalla tavalla.
Katsokaa edes kaikkia naistenklinikalla syntyneitä.
Tiina Vainio
KTT, tutkija, opettaja
Vuosaaren ala-asteen koulu
Vesalan yläasteen koulu
Itäkeskuksen yläasteen koulu
Herttoniemen ala-asteen koulu
Kotinummen ala-asteen koulu
opettajan sijainen
Helsingin yliopisto
Soveltavan kasvatustieteen laitos
pedagogian iltaoppija
sunnuntai 23. marraskuuta 2008
Lempin päivänä
Kaunis muukalainen vei eilen mennessään ja yllätyksekseni lumimyrsky vain yltyy. Talven tulo pääkaupunkiin näyttää olevan aina yhtä yllättävä ja ihmeellinen tapahtuma. Herra torninherra on tornissaan ja minä hänen... Ilmassa on rakkautta. Ja kolmesta pisteestä voi lukea ainakin iän.
Onnea Lempin päivänä kaikille hienon nimensä kanssa lempeää elämää eläville.
Onnea Lempin päivänä kaikille hienon nimensä kanssa lempeää elämää eläville.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)