Teknillinen korkeakoulu
c/o
professori piip
Otaniemi
SUOSITUS XYN TUTKIJA-APURAHALLE VÄITÖSKIRJAN VIIMEISTELYYN
Arkkitehti (SAFA), tutkija xyn monivuotinen työ on viittä vaille valmis väitöskirja. Työssä
keskitytään arkkitehtuurin merkityksellistymiseen dialektisen logiikan tuolla puolen. Arkkitehtuurin käytännön ja kunnianarvoisan kotimaisen historian kontekstissa xyn työ on virkistävä poikkeus, koska se tarjoaa arkkitehtuurin perustutkimukselle ennennäkemätöntä tukea arkkitehtuurin tärkeilevään, vahvasti sukupuolitettuun ja toista pakoilevaan kulttuuriin kiinnitetyistä, sellaisinaan väkivahvoista kielloista välittämättä.
xyn tapa lähilukea arkkitehtuurin tutkimukselle ja käytännölle ennalta annettuja oletuksia ja jäsennyksiä purkaa suomalaiseen luovuus- ja teknologiapuheeseen liimautunutta universaalin ratkeavuuden ja selitettävyyden myyttiä. Arkkitehdin työhön ja identiteettiin liittyvä viivojen viisaus ja niiden merkityksellistymisen mysteeri ovat kerrankin esillä tekstuaalisen monimutkaisuutensa ja kerroksellisuutensa oikeuttavalla tavalla. xy ei kiirehdi esityksensä edelle eikä tunne tarvetta mestaroida tieteen nimiin arkkitehtuurin havainnosta, tiedosta ja taidostakin riippumattomia kysymyksenasetteluja.
Työn lähestymistavallinen problematisoituminen kotimaisen arkkitehtuurin tutkimuksen kontekstiin, ja tälle diskursiiviselle yhteisölle merkityksellisten kansainvälisten viitteitten läpikäyminen, kääntää ainutkertaisella tavalla tulkitsijan toisen silmän englanninkieliseen kulttuuriin ja kulutuksen maailmaan vakiintuneeseen, visuaalisen välittömyyden väistämättömyyteen. Tästä esimerkkinä voidaan mainita Aalto-yliopiston alalaitoksiin pesiytynyt pelkistyminen brändin käsitteeseen mitä tulee arkkitehtuurin tai muotoilun kansantaloudellisesti merkittävään näyttäytymiseen.
xy tutkii (arkkitehtuurin) poetiikkaa ja sen retoriikkaa tyrkyttämättä kirjallisuudentutkimuksessa vakiintuneita tulkinnan muotoja tai käsitteitä niitä toistaiseksi tunnistamattomaan arkkitehtuurin tutkimukseen. Silti työn jälki on sensitiivinen ja viitteellinen varsinkin jälkistrukturalistisen ja dekonstruktiivisen tekstin tutkimuksen suuntaan. Työ hakeutuu vertaiseksi esittämisen selittämiseen keskittyvien humanistisen tieteen analyysien kanssa. Tulkinnassa ei myönnytä dialektisen logiikan itsestäänselväksi vakiinnutettuun, kulttuuriseen valtaan, vaan järisyttävää kärsivällisyyttä osoittaen kastetaan sulkakynä yhä uudelleen musteeseen. Ele roiskuttaa vettä vakavanhojen, arkkitehtuurin kirkkoveneen lukuisten airoparien saranoihin. Teos pohjustaa keskustelua, kuin tahallaan ruostutetuista, rautaan ja teräkseen liittyvistä fysiikan laeista sekä niihin vetoavan rakennustaiteen tutkimuksen muotoehdoista, erityisesti analyysin tarpeisiin rakennetuista, rationaaliseen harmoniaan hukkuvista tulkinnan jonoista arkkitehtuurin tutkimuksen kyseenalaistamattomana alkuperänä.
xy hyödyntää parhain päin olemassaolevia, eideettisen sulkeuman kannattelemia arkkitehtuurin teoretisoinnin muotoja, joita hän täydentää, katkoo ja kyseenalaistaa huolellisen lähiluvun tuella. Tästä seuraa näyttävä ja tulkinnan dramatiikkaa artikuloiva luennan punos, johon arkkitehtuurin tekstuaalinen tutkimus voi jatkossa viitata myös kansainvälisesti – kiitos teoksen englanninkielisen esitysasun.
Kulttuurintutkimuksen näkökulmasta xy allekirjoittaa työnsä myös omaelämäkerrallisena, naisarkkitehdin otteina vallitseviin ja vielä näyttäytymättömiin arkkitehtuurin tulkinnan muotoihin. Eideettinen sulkeuma asetetaan työtä jäsentäväksi käsitteelliseksi keskiöksi. Siihen liittyvä, dialektista logiikkaa kartteleva luennan kuvio vie lukijan suomalaisen arkkitehtuurin tutkimuksen historiassa ensimmäisiä kertoja täydelliseen yksinäisyyteen suhteessa arkkitehtuurille annettaviin merkityksiin.
Naisarkkitehdin stigma, työtä lukevien kollegojen käsissä, aiheuttanee voimaannuttavan vaikutuksen: Arkkitehtuurin tutkijakoulutettavat ovat muutamaa poikkeusta lukuunottamatta naisia kulttuurisessa instituutiossa, jota hallitsevat intentionaalisen metafiktion painotukset alusta loppuun. Samalla juuri naisten aloitteellisuus on erityisen näkyvää poissaolossaan arkkitehtuurin kansallisten saavutusten näyttelyssä. xyn työssä on kulttuurihistoriallista havinaa, jonka rahallisella tukemisella Teknillinen korkeakoulu näyttäisi suuntaa myös omalle uudestisyntymiselleen Aalto-yliopistossa.
Innovaatio- ja luovuuspolitiikan puhe tulkinnan subjektin ratkeamattomuudesta, eräänlaisesta sammosta, keksintöjen ikiliikkujasta, toteutuu xyn työssä arkkitehtuurin keskeisimmän myytin, fyysisen alkuperän dekonstruktiona. Ideoihin kilpistyvä ajattelun kaari ja niiden varassa toimiva tekijyys punnitaan teoksessa yhtenä arkkitehtuurille tarjotuista, lukuisista tulkinnan lajeista kaiken kattavan, universaalin lähtökohtaisuuden sijaan.
xyn työn ohjaajana suosittelen lämpimästi työskentelyapurahan eli tutkijanpaikan myöntämistä A-osaston perustutkimusta merkittävästi edistävän työn tekijälle, arkkitehti xylle.
Helsingin yliopistossa 28. toukokuuta 2009,
Tiina Vainio
KTT, tutkija, opettaja
xyn väitöskirjaohjaaja
torstai 28. toukokuuta 2009
keskiviikko 18. maaliskuuta 2009
Alluusio, interteksti ja Millerit
Kirjallisissa piireissä kuhistaan siitä, kuinka monta Milleriä mahtoi mahtua Marilynin tanssikalenteriin. Minun vastausehdotukseni on kaksi. Marilyn toimii erotiikan molemmin puolin, erotiikan tuolla puolen. Milloin riisut jumpperin? Tuon ajan, saanko koskaan takaisin? Tottakai, diakronisen aikakäsityksen avulla voimme ikääntyä ilman aktiivista synteesiä ja itsekin voi puuhastella kuin menneessä, joka on ohittanut itsensä. Siis vaikka Arthur sai Marilynistä vaimon niin mikä estää, ettei Henry olisi saanut Marilynistä rakastajatarta, uniensa valtiatarta ja ah, niin ihanasti minunkin ihoni alla polttavaa huumaa - oli sitten punaviinin määrä hänen veressään mikä tahansa.
Se että Arthur oli enemmän tolkuissaan kuin Henry on toki merkillepantavaa sekä intertekstin että alluusioitten näkökulmista.
Kirjallisissa piireissä kuhistaan siitä, kuinka monta Milleriä mahtoi mahtua Marilynin tanssikalenteriin. Minun vastausehdotukseni on kaksi. Marilyn toimii erotiikan molemmin puolin, erotiikan tuolla puolen. Milloin riisut jumpperin? Tuon ajan, saanko koskaan takaisin? Tottakai, diakronisen aikakäsityksen avulla voimme ikääntyä ilman aktiivista synteesiä ja itsekin voi puuhastella kuin menneessä, joka on ohittanut itsensä. Siis vaikka Arthur sai Marilynistä vaimon niin mikä estää, ettei Henry olisi saanut Marilynistä rakastajatarta, uniensa valtiatarta ja ah, niin ihanasti minunkin ihoni alla polttavaa huumaa - oli sitten punaviinin määrä hänen veressään mikä tahansa.
Se että Arthur oli enemmän tolkuissaan kuin Henry on toki merkillepantavaa sekä intertekstin että alluusioitten näkökulmista.
maanantai 16. maaliskuuta 2009
Excursion erotiikan etiikkaan
”Tein ideologisia vaihtoja ja retkiä; olin kulkuri aivojen maassa. Kaikki oli minulle ehdottoman selvää, koska kaikki oli tehty vuorikristallista; jokaisen ulospääsyn kohdalle oli kirjoitettu isoilla kirjaimilla ANNIHILAATIO. Lopullisen kuoleman pelko kiinteytti minut; ruumis itse muuttui teräsbetonipalaksi. Erittäin aistikkaasti se oli koristeltu pysyvällä erektiolla. Olin saavuttanut tyhjiön jota tiettyjen esoteeristen kulttien hurskaat jäsenet niin vakavasti toivovat. En ollut enää. En ollut edes henkilökohtainen jäykkyys.” (Miller 2007, 204)
Luin ammoin Ninin Pikkulinnut ja pidin teoksen graafisen tarkasti kuvattua kehollista kohtaamista pornografiana, jonka näyttäminen riisui sen eroottisen nostattavuuden ainakin minun lukukokemuksestani. Henry Millerin tuotantoon olen tutustunut myös jo aiemmin. Paikallisessa kirjastossa hänen Sexus, Plexus, Nexus -kirjansa ovat tahmeina niihin tarrautuneitten käsien jäljiltä. Kova on ollut ihmisen nälkä ihmisen luo.
Istun junassa Tampereelta etelään tavoitteenani lukea Kauriin kääntöpiiri ennen Helsinkiä. Riihimäellä minulla on olo kuin lammikko lämmintä lähdevettä olisi valunut jalkojani pitkin intercityn yläkertaan. Vilkuilen väljästi kansoitetun vaunuosaston muita matkustajia ja mietin heidän eroottisen erittämisensä hetkeä. Silti en pidä Millerin kirjoittamista eroottisena vaan jälleen erään itsensä tyydyttämiseen tyytyvän ihmisen retkenä New Yorkista Pariisiin – ainakin mielessään.
Istun ateljeessani ja tutkin Vakoilijaa rakkauden talossa. Nin kirjoittaa:
”Hän näki tavoittamattoman tanssin, jossa miehet ja naiset olivat pukeutuneet punahehkuisiin väreihin, hän näki heidän riemunsa, heidän suhteensa toinen toiseensa, loistossaan verrattoman.
Toivoessaan olevansa siellä missä oli ihanampaa hän sai läheisen, käsinkosketeltavan näyttämään esteeltä, viivytykseltä sen kirkkaamman elämän tieltä joka odotti häntä, valonhehkuisten olentojen jotka saivat odottaa.
Nykyisyyden – Alanin, ranteet silkinhienon ruskea karvan peittäminä, pitkä kaula taipuneena aina häntä kohti kuin itse uskollisuuden puu – murhasi itsepintainen, kuiskauksillaan häiritsevä uni, kompassi, joka osoitti kohti Debussyn---
--- Clair de Lune loisti toisten kaupunkien yllä. . . Hän halusi olla Pariisissa”
(Nin 1974, 41-2)
Mielestäni sekä Nin että Miller ovat koukussa ajan hengen tukahduttavaan paineeseen, olla niin eksistoiva itse, transsendentin egon painama, kuin ikinä. Edellä kulkee de Beauvoir, joka roikkuu Sartren kantapäillä tekipä tämä mitä hyvänsä kenelle hyvänsä. Hemingway on jo mennyt – samoin suuret Dandyt hänen edeltään. Erityinen, omalaatuinen, ihmeellinen, nero ja kaiken koetun ylittävä nainen on vielä paikkaansa tarjolla, miksei siis Mlle Nin. June ja Henry kietovat hänet helmoihinsa, Pariisissa. New York, Henryn oma kaupunki ja amerikkalaisen yhteiskunnan, talousteorian ruumiillisen, villin Pohjolan hyinen kylmyys houkuttaa. Mutta Pariisi on aina Pariisi. Kuun kirkkaus ja yön luvattu ylisyys odottavat aina ja vain Pariisissa, ovat mahdollisia Pariisissa.
Millerin ja Ninin keskinäinen interteksti, kaipuu Pariisiin kaiken rakkauden tyyssijana ja eroottisen vapauden ”toisena, kaupunkina” kietoo kaikenlaisia symbolisia tasoja itseensä vastikään toisesta maailmansodasta selvinneessä lännessä. Samalla modernin eksistenssissä eilen löytäneen ihmisen raato raahautuu kuin idiootti omien ruumiillisten tuntemustensa perässä, hormonaalisen kiertonsa orjana, vaosta toiseen, silkinhienoista ihokarvoista riemastuneena, kenen tahansa halukkaan ja anteliaisuudessaan rajattoman luo.
Millerin ja Ninin suhde naiseen on erilainen. Edellinen sekä perverssin yli-ihmisyytensä että ilmeisen heteroseksuaalisen halukkuutensa vannoen ja jälkimmäinen biseksuaalisen luonteensa myöntäen, ovat naisen suhteen kaksiteräisessä, joskin keskinäisiltä otteiltaan erilaisissa rakastajan asemissa; Miller on ylevässä kodissaan transsendenttina ikisiittiönä ja Nin kiivaan kirjailijan tempossa olemisensa tuolla puolen. Millerin naiset ovat keitä hyvänsä. Hänen elimensä, kalunsa, kaikkien sukupuolitautien polttama kyrpänsä sujahtaa sekunneissa keneen tahansa. Tästä keskustellaan ja tällä kerskaillaan poikien kesken. Olla mies on yhtä kuin olla kaikkien naisten kanssa, olla pannut kaikkia naisia. Sans des problemes.
Ninin nainen on rakastajatar ja rakastettu. Hänen hahmonsa kietoutuu pehmeään, antavaan ja limaiseen. Henry tunkee sormensa, jopa neljä, kenen milloinkin vakoon osallistuakseen lähdeveden valutukseen vaikka sitten intercityn vaunuosastossa vuonna 2009 a.D. Samalla naturalistiseen kerrontaan pyrkivä esittämisen tapa, molemmilla tässä arvioitavilla kirjailijoilla, ottaa ja vaatii tilaa jopa siihen pisteeseen, että lukijan on luovuttava lukemasta, lakattava merkityksellistämästä. Nälkäinen minä muuttuu toisen osoittamaksi, minuksi (ransk. moi, engl. me).
Provokaatio on täydellistä. Ohje, jonka mukaan ei tule provosoitua, kun provosoidaan, joutaa roskikseen. Hetken aikaa mittailen kanssamatkustajia jo sillä silmällä ennen kuin muistan, että minun pitää vaihtaa junaa. Juokse Tiina, juokse, ei itään ei länteen vaan pohjoiseen.
”Ilmassa on ihmisiä, totta kai. He laskeutuvat alas ryöstämään. Puhkeaa kolera ja lavantauti, ja ne jotka olivat yläpuolella ja voitonriemuisia menehtyvät niin kuin muutkin. Minulla on varma tunne, että olen maapallon viimeinen ihminen. Kun kaikki on ohi, työnnyn esiin näyteikkunasta ja astelen tyynesti raunioitten keskellä. Koko maapallo on minua varten.” (Miller 2007, 202-3)
Teoksensa loppua kohden Miller sekoaa? Hän johtuu parousian1 valtaan ja ohittaa ruumiilliset rajoitteensa. Hänen kirjansa johdanto ”munasarjan johdinautossa” päätyy teoksen lopulla ajajan sublimaatioon, hurmokseen, kaikkien automainosten olennaiseen ytimeen, chez siittiö chez Jumala (Miller 2007, 205). Kirkkautensa saavuttaneena, itse kirkkaudeksi muuttuneena, Miller tavoittaa Ninin kirjaaman koodin; hänestä tulee tavoittamattomuudessaan Ninin kaipuun osoite ja maali. Henry saa hänet, jota elin ei tavoita eikä ankarinkaan painanta jäljennä. ”Jumala on kaikkien täyteen tietoisuuteen päässeitten siittiöitten summa. --- Mikä on nimenne? --- Nimenikö? Hyvänen aika, kutsukaa minua vain Jumalaksi – sikiöjumalaksi. --- Jumalan tarvitsee vain tulla Jumalaksi, aina vain jumalammaksi.” (sama 205-6)
Näin se oli helppoa, olla maailmankuulu 1950-luvulla, rohkea, avantgarde ja Marilynin lemmikki, hetken aikaa. Kunnes molemmat sekosivat, paitsi Henry, jonka yhteisöllinen samaistuminen pelasti? Koska superlatiivinen-siittiö-ajattelun-transsendenttina-alkuperänä kuuluu sarjaamme järisyttäviä virheitä: Tietoonsa liimattu seurakuntamme, alkuperänsä iänkaiken ilmoittaneitten evankeliumiensa tuella, matkalla ennustuksensa teknologian varassa ainoastaan ja pelkästään itsekeksimäänsä tuhoon. Kuinka kauan siittiön ja jumalan keskinäistä agorafobiaa täytyy tyytyä lähestymään vaieten, käpristymällä sisäänpäin? Eikö representaatioon kätketyllä, toisen ulossulkevalla eetoksella ole vaihtoehtoja? Ei ainakaan Henryllä eikä hänen mannermaisella hengenheimolaisellaan Anaïsilla, joiden teokset on mielestäni harhaisesti nimetty erotiikaksi.
Lähteet
Miller, Henry (2007) Kauriin kääntöpiiri. Alkuperäinen teos Tropic of Capricorn, 1961. Suomentanut Risto Lehmusoksa. Gummerus.
Nin, Anaïs (2005) Pikkulinnut. Alkuperäinen teos Little Birds, 1979. Suomentanut Pirkko Lokka. Gummerus.
Nin, Anaïs (1974) Vakoilija rakkauden talossa. Alkuperäinen teos A Spy in the House of Love, 1954, 1959. Suomentanut Pentti Saarikoski. Otava.
1parousia (kreikk.), Platonista lähtien ikuisten ideoitten näyttäytyminen havaittavassa
”Tein ideologisia vaihtoja ja retkiä; olin kulkuri aivojen maassa. Kaikki oli minulle ehdottoman selvää, koska kaikki oli tehty vuorikristallista; jokaisen ulospääsyn kohdalle oli kirjoitettu isoilla kirjaimilla ANNIHILAATIO. Lopullisen kuoleman pelko kiinteytti minut; ruumis itse muuttui teräsbetonipalaksi. Erittäin aistikkaasti se oli koristeltu pysyvällä erektiolla. Olin saavuttanut tyhjiön jota tiettyjen esoteeristen kulttien hurskaat jäsenet niin vakavasti toivovat. En ollut enää. En ollut edes henkilökohtainen jäykkyys.” (Miller 2007, 204)
Luin ammoin Ninin Pikkulinnut ja pidin teoksen graafisen tarkasti kuvattua kehollista kohtaamista pornografiana, jonka näyttäminen riisui sen eroottisen nostattavuuden ainakin minun lukukokemuksestani. Henry Millerin tuotantoon olen tutustunut myös jo aiemmin. Paikallisessa kirjastossa hänen Sexus, Plexus, Nexus -kirjansa ovat tahmeina niihin tarrautuneitten käsien jäljiltä. Kova on ollut ihmisen nälkä ihmisen luo.
Istun junassa Tampereelta etelään tavoitteenani lukea Kauriin kääntöpiiri ennen Helsinkiä. Riihimäellä minulla on olo kuin lammikko lämmintä lähdevettä olisi valunut jalkojani pitkin intercityn yläkertaan. Vilkuilen väljästi kansoitetun vaunuosaston muita matkustajia ja mietin heidän eroottisen erittämisensä hetkeä. Silti en pidä Millerin kirjoittamista eroottisena vaan jälleen erään itsensä tyydyttämiseen tyytyvän ihmisen retkenä New Yorkista Pariisiin – ainakin mielessään.
Istun ateljeessani ja tutkin Vakoilijaa rakkauden talossa. Nin kirjoittaa:
”Hän näki tavoittamattoman tanssin, jossa miehet ja naiset olivat pukeutuneet punahehkuisiin väreihin, hän näki heidän riemunsa, heidän suhteensa toinen toiseensa, loistossaan verrattoman.
Toivoessaan olevansa siellä missä oli ihanampaa hän sai läheisen, käsinkosketeltavan näyttämään esteeltä, viivytykseltä sen kirkkaamman elämän tieltä joka odotti häntä, valonhehkuisten olentojen jotka saivat odottaa.
Nykyisyyden – Alanin, ranteet silkinhienon ruskea karvan peittäminä, pitkä kaula taipuneena aina häntä kohti kuin itse uskollisuuden puu – murhasi itsepintainen, kuiskauksillaan häiritsevä uni, kompassi, joka osoitti kohti Debussyn---
--- Clair de Lune loisti toisten kaupunkien yllä. . . Hän halusi olla Pariisissa”
(Nin 1974, 41-2)
Mielestäni sekä Nin että Miller ovat koukussa ajan hengen tukahduttavaan paineeseen, olla niin eksistoiva itse, transsendentin egon painama, kuin ikinä. Edellä kulkee de Beauvoir, joka roikkuu Sartren kantapäillä tekipä tämä mitä hyvänsä kenelle hyvänsä. Hemingway on jo mennyt – samoin suuret Dandyt hänen edeltään. Erityinen, omalaatuinen, ihmeellinen, nero ja kaiken koetun ylittävä nainen on vielä paikkaansa tarjolla, miksei siis Mlle Nin. June ja Henry kietovat hänet helmoihinsa, Pariisissa. New York, Henryn oma kaupunki ja amerikkalaisen yhteiskunnan, talousteorian ruumiillisen, villin Pohjolan hyinen kylmyys houkuttaa. Mutta Pariisi on aina Pariisi. Kuun kirkkaus ja yön luvattu ylisyys odottavat aina ja vain Pariisissa, ovat mahdollisia Pariisissa.
Millerin ja Ninin keskinäinen interteksti, kaipuu Pariisiin kaiken rakkauden tyyssijana ja eroottisen vapauden ”toisena, kaupunkina” kietoo kaikenlaisia symbolisia tasoja itseensä vastikään toisesta maailmansodasta selvinneessä lännessä. Samalla modernin eksistenssissä eilen löytäneen ihmisen raato raahautuu kuin idiootti omien ruumiillisten tuntemustensa perässä, hormonaalisen kiertonsa orjana, vaosta toiseen, silkinhienoista ihokarvoista riemastuneena, kenen tahansa halukkaan ja anteliaisuudessaan rajattoman luo.
Millerin ja Ninin suhde naiseen on erilainen. Edellinen sekä perverssin yli-ihmisyytensä että ilmeisen heteroseksuaalisen halukkuutensa vannoen ja jälkimmäinen biseksuaalisen luonteensa myöntäen, ovat naisen suhteen kaksiteräisessä, joskin keskinäisiltä otteiltaan erilaisissa rakastajan asemissa; Miller on ylevässä kodissaan transsendenttina ikisiittiönä ja Nin kiivaan kirjailijan tempossa olemisensa tuolla puolen. Millerin naiset ovat keitä hyvänsä. Hänen elimensä, kalunsa, kaikkien sukupuolitautien polttama kyrpänsä sujahtaa sekunneissa keneen tahansa. Tästä keskustellaan ja tällä kerskaillaan poikien kesken. Olla mies on yhtä kuin olla kaikkien naisten kanssa, olla pannut kaikkia naisia. Sans des problemes.
Ninin nainen on rakastajatar ja rakastettu. Hänen hahmonsa kietoutuu pehmeään, antavaan ja limaiseen. Henry tunkee sormensa, jopa neljä, kenen milloinkin vakoon osallistuakseen lähdeveden valutukseen vaikka sitten intercityn vaunuosastossa vuonna 2009 a.D. Samalla naturalistiseen kerrontaan pyrkivä esittämisen tapa, molemmilla tässä arvioitavilla kirjailijoilla, ottaa ja vaatii tilaa jopa siihen pisteeseen, että lukijan on luovuttava lukemasta, lakattava merkityksellistämästä. Nälkäinen minä muuttuu toisen osoittamaksi, minuksi (ransk. moi, engl. me).
Provokaatio on täydellistä. Ohje, jonka mukaan ei tule provosoitua, kun provosoidaan, joutaa roskikseen. Hetken aikaa mittailen kanssamatkustajia jo sillä silmällä ennen kuin muistan, että minun pitää vaihtaa junaa. Juokse Tiina, juokse, ei itään ei länteen vaan pohjoiseen.
”Ilmassa on ihmisiä, totta kai. He laskeutuvat alas ryöstämään. Puhkeaa kolera ja lavantauti, ja ne jotka olivat yläpuolella ja voitonriemuisia menehtyvät niin kuin muutkin. Minulla on varma tunne, että olen maapallon viimeinen ihminen. Kun kaikki on ohi, työnnyn esiin näyteikkunasta ja astelen tyynesti raunioitten keskellä. Koko maapallo on minua varten.” (Miller 2007, 202-3)
Teoksensa loppua kohden Miller sekoaa? Hän johtuu parousian1 valtaan ja ohittaa ruumiilliset rajoitteensa. Hänen kirjansa johdanto ”munasarjan johdinautossa” päätyy teoksen lopulla ajajan sublimaatioon, hurmokseen, kaikkien automainosten olennaiseen ytimeen, chez siittiö chez Jumala (Miller 2007, 205). Kirkkautensa saavuttaneena, itse kirkkaudeksi muuttuneena, Miller tavoittaa Ninin kirjaaman koodin; hänestä tulee tavoittamattomuudessaan Ninin kaipuun osoite ja maali. Henry saa hänet, jota elin ei tavoita eikä ankarinkaan painanta jäljennä. ”Jumala on kaikkien täyteen tietoisuuteen päässeitten siittiöitten summa. --- Mikä on nimenne? --- Nimenikö? Hyvänen aika, kutsukaa minua vain Jumalaksi – sikiöjumalaksi. --- Jumalan tarvitsee vain tulla Jumalaksi, aina vain jumalammaksi.” (sama 205-6)
Näin se oli helppoa, olla maailmankuulu 1950-luvulla, rohkea, avantgarde ja Marilynin lemmikki, hetken aikaa. Kunnes molemmat sekosivat, paitsi Henry, jonka yhteisöllinen samaistuminen pelasti? Koska superlatiivinen-siittiö-ajattelun-transsendenttina-alkuperänä kuuluu sarjaamme järisyttäviä virheitä: Tietoonsa liimattu seurakuntamme, alkuperänsä iänkaiken ilmoittaneitten evankeliumiensa tuella, matkalla ennustuksensa teknologian varassa ainoastaan ja pelkästään itsekeksimäänsä tuhoon. Kuinka kauan siittiön ja jumalan keskinäistä agorafobiaa täytyy tyytyä lähestymään vaieten, käpristymällä sisäänpäin? Eikö representaatioon kätketyllä, toisen ulossulkevalla eetoksella ole vaihtoehtoja? Ei ainakaan Henryllä eikä hänen mannermaisella hengenheimolaisellaan Anaïsilla, joiden teokset on mielestäni harhaisesti nimetty erotiikaksi.
Lähteet
Miller, Henry (2007) Kauriin kääntöpiiri. Alkuperäinen teos Tropic of Capricorn, 1961. Suomentanut Risto Lehmusoksa. Gummerus.
Nin, Anaïs (2005) Pikkulinnut. Alkuperäinen teos Little Birds, 1979. Suomentanut Pirkko Lokka. Gummerus.
Nin, Anaïs (1974) Vakoilija rakkauden talossa. Alkuperäinen teos A Spy in the House of Love, 1954, 1959. Suomentanut Pentti Saarikoski. Otava.
1parousia (kreikk.), Platonista lähtien ikuisten ideoitten näyttäytyminen havaittavassa
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)